Hajatelmia

Ajatuksia asioiden takana. Ei mitään kokonaista, vaan puolikkaita, neljäsosia, sadasosia. Matkan varrelta sitä jotain, joka jäi käsiin.

Nimensä Kuroa “suomensi” japanilaisesta kintsukuroi-tekniikasta (金繕い, "golden repair"), jossa rikki mennyt astia korjataan kultahippuja sisältävän kitin avulla. Nämä hajatelmat on niitä palasia, joita liitämme yhteen oman kultakittimme avulla tuodaksemme pöytiin yhä merkityksellisempiä Kuroa-astioita.

kohtaamisia jokivarressa

TRAUMASENSITIIVINEN HAASTATTELU

Haastattelut käsikirjoituksen pohjalla = taiteilija kohtaa kokemusasiantuntijan käsikirjoittaja-haastattelijan roolissa.
 

Kun käsikirjoitus pohjaa haastattelumateriaaliin on ensiarvoisen tärkeää huolehtia, että haastattelutilanteet ovat lapsena seksuaaliväkivaltaa kokeneille (jo aikuistuneelle) hyväksikäytön uhreille voimauttavia kuulluksitulemisen tilaisuuksia.

Koska uhrin on haastattelussa palattava kipeään muistoon (/kipeisiin, mahdollisesti vuosien ajan toistuneisiin muistotilanteisiin hyväksikäytöistä) hyväksikäytöstä kertoakseen, on haastattelijan tehtävä huolehtia, ettei kerronnan "kerta-annos" ylitä haastateltavan sietoikkunaa. Siksi haastattelut tehdään usein erissä. Haastateltava määrää etenemistahdin. Taiteilija-haastattelija tekee ehdotuksia (tai tarjouksia) ja huolehtii turvallisuudesta myös haastateltavan puolesta.

Haastattelija-taiteilija osaa tarvittaessa ohjata esim. maadoittumisharjoituksia ja näin hän pystyy ikäänkuin manageroimaan haastateltavansa tunteita. Ei ole tarkoituksenmukaista triggeröidä haastateltavaa takaumaan, vaan riittää, kun taiteilija saa sen verran tietoa, että taiteilija-haastattelijan ymmärrys hyväksikäytön uhrin kokemuksista kasvaa.

Huomioitavaa on, että nämä haastattelut / keskustelut eivät ole terapiaa, vaikka tilannetta ohjaava taiteilija-käsikirjoittaja on tietoinen haastateltavan traumasta ja osaa toimia (pyrkii toimimaan) traumasensitiivisesti. Tarvittaessa haastattelutilanne voidaan toteuttaa terapeutin läsnäollessa. (*1) Toki keskusteluilla saattaa olla myös terapeuttisia vaikutuksia ihan kuten millä tahansa muulla korjaavalla kohtaamiskokemuksella. 

Irtoajatuksia ja tarkennuksia tähän väliin:

(*1) oma kokemukseni kuitenkin on, että kahdenkeskisissä keskusteluissa pääsemme syvemmälle. Jos esim. aikarajoitus on tiukasti määritelty ennalta, (esim. osallistuvan terapeutin työajaksi) voi kokoa tilanne hukkua kellonkatseluun ja kiireen tunteeseen. Ei siis terapeutin, eikä haastattelija-taiteilijan, vaan haastateltavan toimesta. Tärkeätä on antaa aikaa, sillä tilanne voi tuntua haastateltavasta jännittävältä. Hän ei välttämättä ole puhunut kokemuksistaan pitkään aikaan, sillä nämä eivät ole asioita, joita haluaisi pyörittää keskusteluissa tai päässään päivästä toiseen. Joskus on niin, että kun joku viimein kuuntelee / sanoo pystyvänsä kuuntelemaan eli ottamaan kuullun vastaan turvallisena aikuisena/vertaisena, tulppa aukeaa ja ajatuksia(*2) tuleekin paljon. 

(*2) Ajatuksia ja niiden aihioita. Loppuun hiottuja päätelmiä kun emme käsikirjoitusta varten metsästä, vaan käymme mieluusti myös harhapoluilla, joista usein löytyy ja joissa kiteytyy se jokin mikä on tärkeää saada myös näyttämölle. Jos metsästäisimme näyttämölle niitä “päätyajatuksia” nojaisimme hankitussa taustamateriaalissa haastatteluja enemmän tutkimustietoon, jota siis on myös pohjaluettuna. 

HUOMIOITA HAASTATTELUYMPÄRISTÖSTÄ

Myös valittuun haastattelupaikkaan ja - tilanteeseen on hyvä kiinnittää erityistä huomiota. Tämä ei ole kuulustelu ja siksi tilanteen ei pidä sellaista muistuttaa. Paikaksi voidaan valita rauhallinen kahvila tai jomman kumman koti, hyväksi haastattelutilanteeksi on osoittautuneet myös yhteiset kävelyretket, kirppareilla kiertely, automatkat jne. Keskustelun lomassa voidaan hyvin siivota varastoa tai lajitella legoja. Mitä tahansa, joka purkaa jähmeää enakkoasetelmaa tai jännitystä.

KOHTAUSTEN ”LAPUTTAMINEN”

Usein olen myös esitellyt käsikirjoitusta piirroksin tai "laputtamalla". Kun kerron haastateltavalle sen mitä itse käytännössä teen, hyvin konkreettisin esimerkein, voi sekin purkaa haastateltavan odotuksia siitä mitä hän kuvittelee minun kyselevän. Laputus on siis oiva tapa johdatella keskustelukerta tiettyyn aiheeseen, esim. yritykseen kertoa lasta hämmentäneestä tilanteesta luotetulle aikuiselle tai mitä kaikkea hyväksikäyttäjä teki saavuttaakseen lapsen luottamuksen ennen kuin heidän välilleen tuli lapsenkin / nuoren tunnistamia seksuaalisia jännitteitä. 

MUISTISTA

Me tiedämme myös miten muisti (ja erityisesti traumamuisti) toimii ja että narratiivi on usein tällaisissa muistoissa hyvinkin katkonainen. (Korppipäinen mies -esityksen alkupuheessa eli introssa muistista kerrotaan näin) 

LUVAN PYYTÄMINEN JA SAAMINEN

Joka haastattelukerralla taiteilija kertoo miksi on kiinnostunut ja mitä aikoo saamallaan tiedolla tehdä. Taiteilija myös pyytää lupaa saada kysyä kysymyksensä. Tällä haluamme lisätä uhrin kokemusta hallinnantunteesta. Sillä muistot joihon uhri haastatteluissa palaa ovat tilanteista, joissa hallinnantunnetta ei ole uhrilla ollut. Häntä on tärkeää muistuttaa, että nyt hän saa päättää mitä hän asiasta kertoo ja miten. 

Kun lupa on saatu, on mahdollisuus aloittaa haastattelu / jatkaa siitä mihin viimeksi päästiin.

KYSYMYKSENI

Haastatteluissa esitetyt kysymykset ovat usein yllättävänkin tarkkoja, mutta eivät kuitenkaan tungettelevia. Useat kysymykset käsittelevät tunteita ennemmin kuin esimerkiksi yksittäisiä tekoja. En esim. kysy "kuinka sinut raiskattiin", vaan "miltä sinusta tuntui, kun… esim. aavistit hyväksikäyttäjäsi hakeutuvan kahdenkeskiseen paikkaan kanssasi aikomuksenaan kosketella tai pyytää kosketusta."

VERTAISTARINOIDEN JAKAMINEN

Monasti haastateltavaa rentouttaa kuulla, mitä muut ovat sanoneet tai mitä olen lukenut aihetta käsittelevistä tutkimuksista. “85% erääseen kyselytutkimukseen vastanneista kertoi, että…” Koetko kuuluvasi tuohon joukkoon vai kenties siihen 15%, joka tunsi jotain muuta?

TASAVERTAISUUS

Terapiasta tämä keskustelumme eroaa niin, että taiteilija-haastattelijana jaan usein annostellen myös omia tunteitani ja kokemuksiani. (Toisin kuin terapeutti, jonka tehtävä ei ole kertoa tarinoita itsestään.) Tutustumalla ja tunnejaolla haluan osoittaa meidän eli haastateltavan ja taiteilija-haastattelijan tasavertaisuutta. Haastatteleva taiteilija ei ole tilanteessa auktoriteettina, vaan oppijana. Haastateltava ja taiteilija ovat ikäänkuin työtovereita. 

HAASTATTELUTILANTEEN LOPETUS

Jokaisen haastattelu kerran jälkeen taiteilija-haastattelija kertoo haastateltavalle mitä kuuli /tiivistää kuulemaansa. Taiteilija kertaa keskustelukerran tarkoituksen ja kiittää kuulemastaan. Näin hän auttaa haastateltavaa luomaan tarinallisen muistijäljen haastattelutilanteesta kiinnittämällä sen isompaan kokonaisuuteen. Esim. korostaen juuri jaetun nyt-kokemuksen/keskustelun merkitystä osana Lasten Me Too -kampanjaa, jota varten esityskin tehdään. 


TOISIAAN TÄYDENTÄVÄT HAASTATTELUKERRAT

Irtohuomioita:

Koska haastattelut tehdään osissa, on mahdollista, että joku kerta on ikäänkuin "junnaavampi" kuin toinen. Syventyminen ottaa aikansa. "Ensitiedot" on usein helpompi ladella kuten ulkoaopitut faktat ("näin tapahtui"). Tapahtumat luetellaan ikäänkuin ne eivät olisikaan haastateltavan omia kokemuksia, vaan jollekin toiselle tapahtunutta (dissosiaatio, mieli suojaa). Joskus voidaan käyttää koko kohtaamiskerta/haastattelukerta itsemyötätuntoon, anteeksiannon ajatukseen, suruun, vanhempien reaktioihin tms. Kaikkien haastateltavien kanssa ei välttämättä puhuta samoista teemoista. Ne täydentävät toisiaan. 

MYÖHEMMIN

Tärkeää on myös palata, vaikka pitkänkin ajan kuluttua ja kysyä esim. "mitä kuuluu". Välittäminen ei ole työtä. Sen osoittaminen rikastuttaa myös taiteilijaa itseään. Haastateltavalle se taas antaa lisäkokemusta siitä, että juuri hänen panoksensa on ollut projektille tärkeä. 

(Ja kyllä. Monista haastatelluista on tullut ystäviäni. Olen siitä hyvin kiitollinen.)

KOEYLEISÖILLE ALTISTAMINEN

Käsikirjoitusaihiot altistetaan arvostelukierrokselle. Palaute vaikuttaa aina seuraavaan versioon. 

Kommentaattoreina toimivat sekä aiemmin haastatellut kokemusasiantuntijat että ammattinsa puolesta aiheeseen perehtynyt moniammatillinen kommentaattorijoukko. Tähän ryhmään kuuluvat esim. seksuaaliväkivaltatyön työntekijät, seksuaaalikasvattajat, terapeutit, psykiatrit, lääkärit, opettajat, perhepäivähoitajat, toimittajat, taiteilijamentorit, vanhempainyhdistysaktiivien jne. 

Lopulliseen käsikirjoitukseen päätyneet kokemus kuvaukset on anonymisoitu, eikä siitä voi tunnistaa uhria, tekijää tai uhrin läheisiä. Vaikka teos on dokumentaarinen, se ei ole yhdenkään uhrin kokemus sellaisenaan, vaan eräänlainen taiteilijan paketoima kokemusten summa.

Kun päästään demonstrointikierrokselle, se tarkoittaa sitä, että nyt taiteilija-käsikirjoittaja tarjoaa kohtausideoitaan haastatelluille ja haastatellut kertovat mitä ajatuksia mikin kohtausidea heissä herättää. Haastateltavat voivat myös antaa parannusehdotuksia ja näitä usein kokeillaankin. Lopullisen valinnan näyttämöteokseen päätyvistä kohtauskokonaisuuksista tekevät kuitenkin taiteilijat. (Ensin käsikirjoittaja ja myöhemmin käsikirjoittaja-esiintyjä sekä ohjaaja yhdessä.)

Näitä yksittäisten kohtausten tai muutaman peräkkäisen kohtauksen tai kokonaisen draaman kaaren koeponnistuskierroksia toistetaan kunnes on aika siirtyä ohjaajan ja esiintyjän välisiin harjoituksiin. Tässäkään vaiheessa käsikirjoitus ei ole vielä lukkoonlyöty, vaan sitä voidaan tarvittaessa muokata ja kirjoittaa kokonaan uusiksi. Esiintyjän tietämys aiheesta on jo niin suurta, että hän voi verraton pienin ponnisteluun tuottaa uutta materiaaleja tai esim. vaihtoehtoisia kohtauksia. 

Moni kokemus on taidemankelinkin läpikäytyään yhä uhrille tunnistettava, jopa hyvinkin henkilökohtainen, ja siksi tekijöiden on taas varmistettava, ettei haastateltava koe kokemustarinansa tulleensa hyväksikäytetyksi.

HARJOITUSVAIHE JA KOEYLEISÖT

Mahdollisuuksien mukaan koeponnistetaan myös puolivalmiita kohtauksia. Erilaisia ilmaisun muotoja. Teatterikerronnan tyylilajeja. Tämä tosin on hankalampaa, koska nk. "taviskatsojan" voi olla vaikea saada kiinni esim. nukketatterikohtauksen ideasta, jos korppinuken paikalla on vain keltaisesta villasukasta ja puutarhahanskoista hakaneuloilla viritelty linnuntapainen. Sen luoma uhka ei kenties välity. Tai nähdä dissosiaatiohäiriö dialogina ellei tausta-aninaatioksi aiottua projisointi Emiä vielä ole. Siksi tässä vaiheessa koekatsojiksi kutsutaan helposti mieluummin teatterikollegoita ja työryhmän jäseniä kuten puvustaja tai tuotantoassistentti, joilla on parempi pohja käsitys siitä mihin olemme pyrkimässä.

Irtohuomio:

Ja juuri tämän perehtyneisyytensä takia taiteilija on tässä kohtaa pystyvä myös kohtaamisiin ennen ja jälkeen esitytilanteen.

Hän tietää ja ymmärtää, ettei ole olemassa the kaavaa tai profiilia, josta tunnistaisi hyväksikäytön uhrin tai tekijän. Yksityiskohdat voivat olla niin tai näin, mutta se mikä yhdistää on.... 

.... että lapsen/nuoren seksuaalisen itsemääräämisoikeuden rajat ylittävä teko traumaattinen

Miksi päädyimme Seiskaan?

Kun minulle soitettiin ja kysyttiin, että antaisinko haastattelun Seiska-lehdelle, takeltelin. Päätös suostua ei ollut mitenkään itsestäänselvää.

Pyynnön esitti toimittaja, jonka tunsin teatteri-ilmaisun ohjaajan opintojen kautta. Luottotyyppi siis, erittäin älykäs, eikä ollenkaan sellainen skandaalihakuinen kärkkyjä tai liioittelija. Pyysin silti, että saisin harkita asiaa.

Harkittuani suostuin, sillä syitä on monia. Päällimmäisin on tietysti ajatus siitä keitä me haluamme työllämme tavoittaa. Ts. Olen varma, ettei jokainen, jonka pitäisi kuulla Lasten Me Too -kampanjasta tai siitä, että hyväksikäyttö ei ole uhrin (lapsen tai nuoren syy), lue Lastensuojelun keskusliiton Lapsen maailma -lehteä. Tätähän me nimenomaan toitotamme itsellemme: Meidän on mentävä sinne, mistä ihmiset eivät hakeudu tämän tiedon äärelle. Siispä me menemme puhuttamaan tunneälyä – Seiskaan.

En tiedä mihin perustan oletukseni, että myös Seiskan lukijakunnassa voisi olla joku, jolle olisi tärkeää saada tietää, että lastensuojelun asialla tehdään hyvin monenlaista työtä ja että sitä tekevät myös taiteilijat / kulttuurityön työntekijät.

Jos esiintyisimme vain kulttuuritaloissa ja teattereissa, vain nille, jotka itse hakeutuvat tällaisen pariin rajaisimme aika paljon sitä keille tällainen tieto/myötäeläminen/ymmärrys menee. Tai jos haluaisimme vain Hesariin, sanomalehtiin, ammattilehtiin…
Tänään olen tosi ylpeä siitä, että työstämme kerrottiin Seiskassa.

(Tässä kuitenki kuva myös Lapsen maailma -lehdestä.)

Teoksiimme me emme etsi skandaaleja, vaan koskettavuutta. Pintaa tarttua, paikkoja tulla näkyväksi. Lainataksemme Ylen upean Yksittäistapaus -lyhytelokuvien ja vaikuttavuuskampanjan slogania, sanomme mekin, että “sen minkä näkee, voi muuttaa.”
Oman työmme teemme teatterilla.

ALTISTAVAT TEKIJÄT

Kun puhutaan altistavista tekijöistä, mainitaan usein myös tietynlainen osattomuus ja rakkaudennälkä. Kaipuu. Tätä on kaikissa sosioekonomisissa luokissa. Ihan kaikissa. Valitettavan usein osattomuus kuitenkin kasautuu ja silloin tieto tulee erityisesti viedä niille, joiden elämään ei lastensuojelun tietotaito ja osaaminen yllä.

KOSKETETUKSI TULEMINEN

Kuvassa on esitykseen tulevan korppinuken keskeneräiset siivet. Siivet on tehty nahkahansikkaista.

Kun näin siivet ensikertaa, ajattelin, että “Nukenrakentaja Maija Westerholm on nero.” Ensikosketus näihin siipiin nosti jokaisen käsikarvan pystyyn ja se oli hyvä asia. Tältä tämän pitää tuntua.

Olin keskustellut ideasta, mutta nyt se konkretisoitui. Kylmät väreet. Tämä todella tuntuu… eikä vain hyvältä, vaan tässä on semmoinen… semmoinen… (Ja sitten minulla ei enää ollutkaan sanoja.)

… SIIS MITÄ HAETAAN?

Näistäkin on ollut puhetta:

- Teatteriesityksessä pyritään välittämään yleisölle tunnetta, ei tietoa. (Tietoa voi lukea esim. seksuaalivalistusoppaasta. Tunnetta taas tarvitaan siihen, että yksilö valitsee esim. tarttua tällaiseen oppaaseen sen lukeakseen.)

- Esityksessä ei myöskään toisinneta seksiaktia eikä raiskausta. Ei tietenkään. Esitys käsittelee seksuaaliväkivaltaa ja siihen puuttumista (ja siitä selviämistä) - Lasten Me Too -asiaa.
…

Kärjistetysti: jos haluaisi nähdä seksiaktin representaation, niin etsiä voi muualta. Akteja löytyy sitten esim. pornoelokuvista. Me emme tee sellaista.

Traumasensitiivinen teatteri käsittelee traumaa niin henkilökohtaisessa kuin sen yhteisöllisessä kontekstissa. Teatterissa ei olla uutisoimassa minkään yksittäisen raiskausteon vaiheita minuutti minuutilta, sillä mikään siitä ei ole olennaista näytelmäkontekstissa, vaan katsotaan uhrikokemusta kokonaisuutena. Me tutkimme aikaa ennen hyväksikäyttöä kuten houkuttelua sekä nuoressa tilanteen jälkeen, ehkä vuosia myöhemmin heränneitä tunteita, muistoja, triggereitä. Ja kaikkea tätä näemme sitten näyttämöllä esitystä varten luodun fiktiivisen minäkertoja välittämänä. 

On myös tarkennettava, että traumasensitiivisyys ei ole asian silottelua tai käärimistä pumpuliin, sillä vaientamisen kulttuuri tekee juuri sitä. Se ei päästä asiaa keskusteluihin. Eikä täten auta uhria. Kuitenkin vain asioista keskustelemalla, voimme vaikuttaa. Esitys on tehty puheeksiottamisen välineeksi.

Tehdäksemme oikeutta uhreille, meidän on uskallettava katsoa kohti yhteiskunnallemme vaikeita aiheita suoraan ja rehellisesti. Lempeys toki kuuluu aiheen käsittelyn ympärille, mutta ei vain lempeys. Siksi  ydinsanojamme ovat myös lohtu, turva ja hoitoonohjaus tarvittaessa. Ykköstavoitteemme on kuitenkin toimia ennaltaehkäisevästi ja estää tulevia seksuaalirikollisia tekoja tapahtumasta.

IDEASTA KÄSIKIRJOITUKSEEN

Taiteilijana minua kiinnostavat vaietut teemat. Tavalla tai toisella heikommassa olevat ja heidän tarinansa. Ihmisen resielienssi. Kirjeitä kuolemalle käsitteli lapsen kuolemaa, meidän kaikkien kuolemanpelkoa. Tämän teeman toin esiin pitkäaikaissairaan lapsen tarinan kautta. Hakiessani lähdemateriaalia tälle teokselle löysin Enna Airikin ensimmäisen lastenkirjan, joka käsitteli etsimääni aihetta. Vieressä oli toinen kirja: Korppipäinen mies. Luin kirjan ja oma reaktioni yllätti. Jos minäkin suhtaudun tähän aiheeseen näin, on se ehdottomasti tutkailun arvoinen. Teema tuli valituksi tuolloin.

Tapasin Korppipäinen mies -lastenkirjan toteuttaneen kuvittaja-kirjailija Enna Airikin ensimmäistä kertaa helmikuussa 2018. Kaksi vuotta ennen ensi-iltaa. Esittelin työtapaani ja suunnitelmiani… ja jännitin, että antaisiko hän siunauksensa. Tapaaminen oli upea.

Jo silloin hän kertoi haaveilevansa kirjan toisesta painoksesta, koska alkuperäiskuvien värit eivät olleet päässet oikeuksiinsa skannauksessa. Nyt olemme päättäneet, että tuo toinen painos toteutetaan. Kyselimme hintoja ja mietimme löytäisimmekö kirjalle rahoittajan vai järjestämmekö tälle joukkorahoituskampanjan. 3000€ pitäis saada kasaan.